Kirjan (Kansallispuistot – maamme luonnon helmet) tekemisestä / osa 1
ENNEN KIRJAN ILMESTYMISTÄ:
ALKU
Kirjani Suomen kansallispuistoista on ensimmäinen kirjani.
Kaikki sai alkunsa 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun aloin taas kiinnostumaan luonnosta enemmän. Nuorempana opiskelin eräoppaaksi ja kehitin luontomatkailua vuosien ajan mm. Pohjois-Karjalassa. Vedin myös vaellusreissuja vuoristoseuduilla ulkomailla. Vuonna 2003 muutin Yhdysvalloista Suomeen. Olin lähtenyt Alaskan yliopistoon vuonna 1994. Alaskan, Havaijin, Etelä-Amerikan ja Salt Lake Cityn (Utah) vuosieni jälkeen kiintiö amerikkalaisuudesta ja Amerikasta oli suhtkoht täynnä. Tuntui hyvältä palata kotimaahan pysyvästi.
2000-luku vilahti uutis-, henkilö-, urheilu- ym. valokuvauksen merkeissä pääkaupunkiseudulla. Talvet kiersin maailmaa skeleton-kelkkailutreeneissä ja -kilpailuissa.
MITÄ HALUAN ELÄMÄLTÄ?
2008 syksyllä istuin karhupiilokojulla Kuhmossa muutamia öitä. Yhtenä yksin vietettynä yönä kysyin itseltäni: mitä haluan tehdä loppuelämäni? Vastaus oli: valokuvata.
Kuvata mitä? Luontoa, vaikka aikaisemmin sanoin, ettei ole aikaa ”istua pusikoissa.” Nyt ryhdyn luontokuvaajaksi! Ja, aion muuttaa synnyinkaupungistani Helsingistä pohjoiseen.
Naisluontokuvaaja Tui De Roy neuvoi: Maailma on täynnä loistavia luontokuvaajia, jotka kuvaavat kaikkea mahdollista. Jos haluat erottua, erikoistu.
Tapasin samana syksynä myös ruotsalaisen Claes Grundstenin, joka oli viimeistelemässä kansallispuistokirjaa Ruotsissa. Meni puolivuotta, kunnes olin valmis aloittamaan kansallispuistoprojektini. Aluksi ajatus tuntui liian työläältä – oikeassa silloin olinkin.
Aloitin projektini vuonna 2010. Seuraavana vuonna muutin Kuusamoon pariksi vuodeksi. Arvasin etukäteen, että olen siellä vain parisen vuotta. Vuonna 2013 muutin Rovaniemelle. Se ei ole kuitenkaan lopullinen määränpääni – aion muuttaa vielä hieman pohjoisemmaksi. Tämänkin tiesin jo v. 2010, kun aloittelin puistojen kiertämisen.
UNELMA
Alusta lähtien minulla oli unelma: haluan tehdä kirjan maamme kansallispuistoista. Edellinen vastaavanlainen valokuva- ja tietokirja ilmestyi vuonna 2001, jolloin kansallispuistoja oli Suomessa 33. Ensimmäiset vuodet olivat helppoja, sillä kuljin minne ”nokka näytti.” Ulkoilutin kameraani kävellen, hiihtäen, lumikenkäillen, meloen, soutaen, moottorikelkalla, moottoriveneellä, jne.
Liikuin pääsääntöisesti yksin mutta toisinaan tapasin kansallispuistossa muita: retkeilijöitä tai Metsähallituksen (MH) työntekijöitä, joiden kanssa vietin aikaa. Tarvitsinhan valokuviini myös ihmisiä. Ensimmäisinä vuosina halusin tutustua rauhassa paikkoihin ja miettiä miksi juuri kyseinen kansallispuisto ansaitsi arvokkaan statuksen.
MATKALLA / osa 1
Toyotallani lähdin joka toukokuu ”tien päälle.” Kotiin palasin 5-6 kuukauden jälkeen. Toki saatoin pysähtyä pariksi päiväksi silloin tällöin kotiin, jos Kuusamo tai Rovaniemi sattuivat matkan varrelle.
Teltta oli aina mukana. Välillä yövyin autiotuvissa tai MH:n tarjoamissa majoituspaikoissa. Teltan takia ei tarvinnut paljoa majoitusta miettiä etukäteen. En aina tiennyt samana päivänäkään, missä yöni vietän.
Joku kysyi aikoinaan, että onhan minulla selvä suunnitelma siitä minne menen ja missä järjestyksessä kierrän puistoja. ”Täytyy olla.”
Ei. Minulla ei ollut juurikaan mitään suunnitelmaa muuta kuin nähdä mahdollisimman paljon maamme kaikista kansallispuistoista – myös talvisin.
Marras- joulukuun olin usein kotona tietokoneen äärellä päivät, illat ja viikonloputkin.
Kova kiire hiipi kuvioon mukaan niin, että jo vuodesta 2011 eteenpäin vauhti oli liian usein liian kovaa. Minkäs teet, kun intohimo elämää ja luontokuvausta kohtaan on valtava.
Kotona ei ehtinyt levätä juuri yhtään. Vuosina 2013 ja 2014 olin todella väsynyt – onneksi vain fyysisesti. En jaksanut postiakaan avata kuin ehkä viikon päästä – jos olin kotona.
Muiden ihmisten hölmöilyt, jotka aiheuttivat minulle ylimääräistä työtä, ärsyttivät. Ja ärsyttävät edelleen.
Oli pakko perehtyä ravinnon ja terveyden merkitykseen sekä muillakin tavoin varmistaa, että kehoni saa kaikki tarvittavat hivenaineet ja vitamiinit. Oli jaksettava painaa täysillä loppuun asti, vaikka lopun ajankohdasta ei ollut mitään tietoa. Aloin syömään vielä terveellisemmin, kun tajusin miten paljon ruoka vaikuttaa vireystilaamme ja jaksamiseen. Silmäni aukenivat. Ymmärsin, miten väärässä virallinen taho on joidenkin ruokaryhmien suhteen. Meille syötetään osittain vanhaa tietoa (ja siksi tuputetaan paljon vilja- ja maitotuotteita sekä pelotellaan rasvalla).
MATKALLA / osa 2
Vuonna 2015 päätin aloittaa tekstien tekemisen kirjaa varten. Mutta mitä ja miten kirjoitan? Halusin antaa lukijalle muutakin tietoa kuin mitä luontoon.fi -nettisivuilla on. Teksti ei saa olla liian elämyksellinen jolloin tietomäärä jäisi pieneksi mutta teksti ei saa olla myöskään mikään faktaluettelo. Opaskirjaa en halunnut tehdä.
Kuinka hyvä/huono tuntemus minulla on jokaisesta kansallispuistostamme? Melko huono, jos vertaa niihin ihmisiin, jotka työskentelevät viikoittain alueella tai jotka asuvat puiston kupeessa.
Päätin kutsua ihmisiä mukaani retkille jokaiseen kansallispuistoon. Jotkut ihmiset ovat päätyneet teksteihin, koska olen sattumalta tavannut heidät maastossa. Isompi osa on heitä, joille soitin ja kysyin kiinnostaako tulla oppaaksi retkilleni.
Saan kiittää yhteensä yli 200 ihmistä, jotka ovat auttaneet saamaan tämän kirjan onnistuneesti kasaan.
Tapasin retkilläni tosi asiantuntijoita, kuten biologeja, MH:n suunnittelijoita, kalastajia, retkeilijöitä, matkanjärjestäjiä, matkailuyrittäjiä, oppaita, lintuharrastajia, melojia, poromiehiä, kullankaivajia, jne. Minulla oli valtava määrä äänimateriaalia haastatteluista. Ei maastossa pystynyt kirjoittamaan joten äänitin kaiken kuulemani ja näkemäni tiedon. Palkkasin Rovaniemeltä henkilön litteroimaan tekstin. Ja sitä tekstiä riitti! Parhaimmillaan, enimmillään tekstiä yhden päivän retkeltä tuli yli 50 sivua.
MITÄ JÄI MIELEEN?
Monet ovat pyytäneet kertomaan jotain mikä jäi eniten mieleen. Se lista on pitkä. Lyhyesti: Syötteen Rytivaaran kruununmetsätorpalla syyskuun illan pimeydessä ihmettelin yksin ja sydän pomppien sitä, kuka leikki kanssani tulella.
Kolilla, lähellä keskiyötä, tuuli pudotti tykkyä ympärilleen. Puiston ainoa sillä hetkellä kaatumassa oleva puu (kymmenmetrinen kuusi) valitsi ainoan puistossa liikkuvan ihmisen, minut. Kameravarustus ja minä selvisimme ihmeen kaupalla ehjinä.
Yksinvaelluskokemukseni Lemmenjoen kansallispuiston ruskan keskellä oli ”silmiä avaava.” Rinkan paino (20kg) ei tuntunut, kun kaikki huomioni kiinnittyi siihen, mihin seuraavan askeleeni sijoitan. Sää oli lämmin, revontulet loistivat taivaalla ja yksin erämaassa oleminen tuntui niin hyvältä ja turvalliselta. Minusta pidettiin huolta. Olin osa luontoa.
Tiilikkajärven hiekkarannat ja Salamajärven kalastaja aamusumussa, Patvinsuon Sihvonlammin majava, Etelä-Konneveden lumi-igluyö, Linnansaaren saimaannorppien lähestyminen hiipien, Itäisen Suomenlahden Huovarin saaren harmaalokin poikasten kuoriutuminen, Tammisaaren saariston Jussarön saaren tarina, Sipoonkorven viirupöllön poikaset, Selkämeren Säpin saaren lintujen rengastus, Puurijärvi-Isosuon kurjet, Kauhaneva-Pohjankankaan Katikankanjoni ja Peräkorven lähde, Oulangan Oulankajoen yömelonta, Pallas-Yllästunturin Pallasjärven punainen hiekka sekä kesäkuumalla että talven revontulten alla, Lemmenjoen petolintulaskenta helikopterilla. Ja niin paljon muuta. Kirja kertoo enemmän kuin sata tarinaa.
Yhtä hienoja kokemuksia olivat myös hiljaisuuden kuunteleminen, jään ja lumen muodostamien ”taideveistosten” ihaileminen, rauhan tunteminen metsän sisällä, puille puhuminen, tähtien laskeminen, nuotioon tuijottaminen, lumihiutaleiden vangitseminen kameralla.
Kirjani saatesanoissa kysyn lukijalta: “Muistatko, miltä syksy tuoksuu? Tai suopursu? Muistatko, miltä tuntuu hyppiä lätäköissä tai kiipeillä kallioilla? Tiedätkö, millainen on kapustarinnan vieno piipitys tunturin rinteellä tai koirashaahkan, kalkkaan, soidinhuuto tyynellä merellä jäälauttojen seassa? Haluaisitko seistä tunturin laella? Haluaisitko piiloutua toviksi metsän ikikuusien turvalliseen syliin? Tai soutaa veneellä aamu-usvan peittämällä järvellä kuikan huutoa kuunnellen?”
Muistatko? Haluaisitko?
